perjantai 31. maaliskuuta 2017

Loppikselta kotiin

Huomaan, että postausten tekeminen antaa minulle todella paljon iloa. Kun on pidempi tauko, ajattelee herkemmin, että blogiin ei ole aikaa eikä se anna mitään. Mutta kyllä se antaa. Jospa sen muistaisi ja käyttäisi hengähdystauot luovasti blogin parissa.

Meillä oli Suomen vieraita, ja kävimmepä yhdessä eräällä loppiksella. Olen ennenkin raottanut tätä meidän seudun kierrättämiskulttuuria, eli mitään sellaisia kirppiksiä ei ole, missä ostetaan oma myyntipaikka ja saadaan rahaa tienattua, vaan täällä ihmiset lahjoittaa tavaraa seuroille (urheiluseuroille tms.), jotka myyvät tavaraa eteenpäin usein koulun liikuntasaliin tai seurantalolle viikonlopuksi järjestetyssä tapahtumassa.








Nyt löytyi tuollainen puinen rasia. Oikein kiva, mielestäni. Mielestäni kaikista mielenkiintoisimmat esineet ovat sellaisia, joista ei heti tiedä, ovatko ne hienoja vai oikeastaan rumia. Sellaiset esineet ja asiat kiehtovat pitkään ja sellaisia haluan kotiini.

Puinen heppa on Aaronin, lahja Emmiltä.


torstai 16. maaliskuuta 2017

Miten meille käy?


Me olemme mieheni kanssa onnekaita. Meillä on kolme tervettä, ihanaa lasta. He ovat päiviemme valo ja motivaattori arjen pyöriessä. Kaiken aikamme käytämme heihin ja heidän kanssaan. Kun iltapusut on annettu ja valot sammuu, on olo aivan tyhjä. Keittiö jää yleensä kaaokseksi, kaikki valmistelut seuraavaa päivää varten tekemättä. Kahdet aikuiset silmäparit eivät katsele toisiaan vaan ruutua, kumpikin omaansa. Muutamat sanat vaihdetaan ilman katseiden kohtaamista, ajatukset valuvat muualle. Toinen nukahtaa usein sohvalle, toinen joutuu vauvan herätessä kiivetä ylös.

Se kuuluisa vauvavuosi! Se, joka saa monet pariskunnat riitelemään, vaikka eivät koskaan ennen ole sitä tehneet. Se, joka saa äidit itkemään toistuvasti heräilevän vauvan ja päälle vyöryvän tekemisten listan uuvuttamana. Se, joka saa puolisossa esiin ne - ei parhaimmat- piirteet... Se, joka lopulta erottaa niin monen isin ja äidin toisistaan.

Ehkä olisi luullut, että kun on jo kaksi kertaa aiemmin vauvavuoden kokenut ja siitä selvinnyt, muistaisi, kuinka rankkaa aikaa tuo parisuhteelle on. Kummankaan vauvavuoden jälkeen ei parisuhde ole ollut entisensä, koska eteemme on tullut uusia haasteita, vaikeita ja kipeitä, jotka on pakottanut meidät etsimään uusia tapoja kohdella toisiamme, ja itseämme. Me muutumme: se mikä toiselle riitti viisi vuotta sitten, ei välttämättä ole tarpeeksi tänään.

Ihmiset ovat nykypäivänä hyvin valveutuneita siitä, että kohtelevat itseään hyvin ja kuuntelevat omia tarpeitaan, mutta sille tielle ei saisi lähteä aivan yksin. Kun sanotaan, että happimaski on laitettava ensin itselleen auttaakseen muita, on kuitenkin vilkaistava samalla viereen, että puoliso on hoksannut tehdä saman. Olen tehnyt monta vuotta aktiivisesti töitä oppiakseni tuntemaan itseni ja omat tarpeeni sekä tunnistamaan kroppani hälytyssignaalit, mutta tiedänkö, miten puoliso osaa kuunnella omia tarpeitaan ja miltä hänen hälytyssireenit kuulostaa? Mieheni huolehtii "minun hapetuksestani" aina kun on mahdollisuus: hän laittaa ruoan työpäivän päätteeksi, hoitaa koko iltarulianssin tai harrastuksiin kuskaamisen koko viikolta, tekee aamupalaksi kaikille tuoreita sämpylöitä. Hän haaveilee kanssani minun haaveitani ja luo uskoa, että tavoitteet toteutuu. Hän kannustaa minua kaikin tavoin sulkematta edestäni yhtäkään ovea. Mutta hengittääkö hän vapaasti? Huomioinko varmasti hänen tarpeita vai tuijotammeko molemmat minun epävakaata hapetustani?

Haastavina aikoina ei ole helppo sanoa, mihin suuntaan tässä ollaan menossa. Luotan, että olemme kasvamassa yhteen ja vahvistumassa entistään sen sijaan, että ajautuisimme eri suuntiin. Katselemme iltaisin ehkä liikaa omia ruutujamme, mutta uskon sen olevan meidän yhteinen keino saada happea. Jossain vaiheessa, jonkun vuoden päästä ehkä, emme ole niin väsyneitä enää, vaan jaksamme nostaa katseemme ylös toisiimme. Sillä välin meidän on huolehdittava siitä, että molemmat jaksavat, että molemmilla on aikaa pitää omista tarpeistaan huoli. Se on rakkauden teko, luottamuksen ja kunnioituksen ele, ehkä jopa rakkauden ydin.







lauantai 11. maaliskuuta 2017

Voimaa vuorilta

Aurinko on paistanut tauotta! Kuitenkin pakkasasteet huolehtivat siitä, että lumi pysyy maassa. Ulkoilukelit on mahtavat ja mieli halajaisi pitkillä vuoriretkille. Mutta ei tänä talvena...
Viikonloppuna pääsen aina hetkeksi yksin pakoon arkea. Pieni irtautuminen luonnossa ja voimaa on taas ihan eri mittakaavassa. Siksi hetki yksinoloa on viikottain itselleen suotava...




Sunnuntaina kohtasin vuoren huipulla vanhahkon pariskunnan. He istuivat vierekkäin matalalla puun oksalla, söivät keksisuklaata ja katsoivat maisemaa. Sanoivat, että laittoivat MM-hiihdot nauhoitukselle ja katsovat ne, kun tulevat takaisin. He vinkkasivat minulle, että hiihtosauvat antavat hyvää tukea vuorta alaspäin mentäessä näin lumisilla keleillä. Puhuimme niitä näitä. Sanoivat, etteivät kuulleet puheestani minun olevan Suomesta. Kyselivät, että eikö Suomi ole melko tasainen maastoltaan. Toivottivat hyvää viikonlopun jatkoa.





Juttelu ventovieraille teki niin ikään hyvää. Se, että kohtaa ihmisiä, jotka ovat kulkeneet näille vuorille vuosikaudet... ja edelleen he tekevät niin, istuvat rauhassa hiljaisuudessa, maisemaa ihaillen. Hyväkuntoisia, virkeitä vanhuksia. Lempeitä, avoimia.
Sellainen minustakin tulee. Haluan pitää itsestäni huolta, elää tämän ainokaisen elämäni hyvin. Haluan oppia olemaan lempeämpi itselleni, lempeämpi muille.





Semmoisia mietteitä tähän väliin :)

torstai 9. maaliskuuta 2017

Mihin tämä aika katoaa!

Suloinen vauva-arki. Leikitään puhtaalla, kiiltävällä lattialla tai mäntysuovan tuoksuisilla matoilla, ruoka porisee liedellä, keittiö loistaa puhtauttaan. Ollaan käyty lenkillä, suihkussa ja laittauduttu päivää varten silitettyihin mätsääviin vaatteisiin. Jääkaappi on täynnä terveellistä ruokaa ja on mukava kokeilla uusia reseptejä. Vauva päristää tyytyväisenä ja nukkuu pitkiä unia...

NOOOOOOOOOOOOT!

Instagramiin laittamieni kuvien perustella, jotain tälläistä olisi voinut luullakin. Mutta näin ei todellakaan oikeasti ole! Otan kuvia niistä ohikiitävistä kultaisista hetkistä, joihin haluan palata ja muistaa, että meilläkin oli hetkemme.

Mutta onhan tämä ihan kaaottista! Päivät vyöryvät ohi ja ovat täynnä menoja. Muistettavaa ja tekemistä riittää yli älyn ja ymmärryksen! Ja kun kaiken yrittää sovittaa pienimmän päivärytmiin, on pikkuriikkisiä vaikeuksia pitää homma hanskassa. MUTTA, kyllä tämä tästä. En vain ole voinut priorisoida blogin päivitystä ja kuulumisten vaihto on vähentynyt entistään sinne Suomen suuntaan. En kuitenkaan aio potea tästä huonoa omaatuntoa; näin se vain nyt hetkellisesti on. Koko ajan pitää priorisoida tekemisiä, kaikkea ei vain ehdi. Tunnistaako joku tunteen?

Nyt oli pakko siirtää puhelimesta kuvat koneelle, kun alkoi muistitila loppua. Tässä näitä kultaisia hetkiä, joista ei se kiire ja aikataulut välity. Näin sen pitää ollakin.



















Kuulemisiin!