keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Uusi onni nimeltään Aaron

Jo yli kahden kuukauden ajan sylimme on täyttänyt uusi onni, nimeltään Aaron. Hän tuli maailmaan nopeasti. Lapsiveden mentyä tanssin voitontanssia pitkin keittiötä ja itkeä tihrustin, kun sen hajusta tuli aiemmat synnytykseni niin elävästi muistiin. Niistä kuvioista kun selvisin, soitin synnytyssairaalaan ja sain kohdata lempeän suomalaisen kätilön.

Sairaalasta lähtiessä, miehen kantaessa pienintä turvakaukalossa ja isompien kävellessä ylpeänä vierellä ulos auringonpaisteeseen, vannoin tallettavani sen näyn ja tunteen syvälle sisälleni. Olin niin täynnä onnea, että tunnetta on vaikea kuvailla. Tunsin olevani luvattoman onnellinen. Pakahtuvani onnesta.



Ensimmäinen kävelylenkki oli henkisesti merkityksellinen ja siten äärettömän vapauttava monen kuukauden liikkumattomuuden jälkeen. Vaikka vähän ankkatyylisesti vielä edettiin, niin olin siitä jo todella onnellinen ja kiitollinen, että pystyin kävellä! Vauvan kanssa onkin vaunuiltu ahkerasti ja rohkaistuin jo kokeilemaan juoksuakin, kun koin olevani niin teräskunnossa kuuden viikon jälkeen. Mutta vähän piti pakittaa kohdun laskeuman pelossa.

Syksy on ollut täydellinen vaunulenkeille ja kaveri on tykännyt kyydistä. Hakeudun paikkoihin, joissa vuorilta laskee puro, jonka solina rentouttaa, tai missä tuoksuu metsä ja kuulee linnut. Niiden avulla edelleen löydän rauhan ja täytyn hyvästä olosta. Se on ollut eräs tärkeimmistä opetuksista viime vuosina. Ja siitä minun on pidettävä kiinni, kuunneltava omia tarpeitani.





Olen hetkessä läsnä erityisesti kun tiedän, että lapsiluku on nyt ihan varmasti täynnä. Aika ei ole armollinen; joka kerta unilta herää aina vähän terävämpi ja osaavampi kaveri, ja jokainen päivä hyvästellään haikeana. 

Lumi on käväissyt jo vuorilla, mutta vielä syksyinen sää jatkuu. Tuuli pudottelee viimeisiä keltaisia lehtiä puista ja paikoittain voi aamulenkillä löytyä jäätyneitä pikkuputteja. Valo alkaa vähentyä ja on valmistauduttava henkisesti kaamokseen. Sytytettävä takkatuli, poltettava päivittäin tuikkuja, mutta muistettava myös katsoa ulos silloin kun vähäinen valo näyttäytyy vuorten välistä ja takaa. Mutta ihan vielä ei onneksi ole sen aika. 





11 kommenttia:

  1. Kiitos, että olet tullut tänne takaisin. �� Vaikka olemme puhelimitse ja skype lla yhteyksissä, täällä sinun kirjoituksista ja kuvista välittyy se mitä ei muutoin keskustellessa saa irti. Ihana kuulla ajatuksesi ❤ äitikkä

    VastaaPoista
  2. Ihana kirjoitus noista pienen ihmiselämän alun huumaavasti ensihetkistä❤
    Terkkuja täältä sateisesta Straumesta Heidi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Bøn Straumesta?

      Poista
    2. Juu sielt�
      Terkuin: Heidi

      Poista
    3. Piti olla hymynaamoja ei kysymysmerkkejä :)

      Poista
    4. No jopas :) Kiva kuulla sinusta

      Poista
  3. Mukava saada teidät takaisin, iso halaus koko perheelle❤ Maria.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että oltiin kaivattu. Haleja :)

      Poista