maanantai 30. toukokuuta 2016

Ei kilteille lapsille

Luin artikkelin "Kasvatatko lasta vai lapasta?", ja vaikka asia sinänsä oli tuttua, koin tekstin hyvänä muistutuksena - ja sain pienen piston rintaani. En kuitenkaan siksi, että kokisin tekeväni asioita kovin väärin, vaan monessa asiassa on parantamisen varaa.

"Kiltteys on myönteistä, kun se tarkoittaa huomaavaisuutta, myötätuntoisuutta ja muiden kunnioittamista. Samalla pitää osata olla kiltti itselleen.
– Liian kiltti panee aina toisten toiveet etusijalle ja sivuuttaa omat toiveet ja tarpeet. Se voi johtaa arvotto­muuden tunteeseen ja pahimmillaan masennukseen."



Pikkuväännöt ja ovenpaiskonnat ovat olleet meille jo pitempään tervetulleita. Vaan niitäpä on vaikea hakemalla hakea. Olemme mieheni kanssa hyvin joustavia vanhempia tietyissä raameissa, mutta raamit ovat lapsille selkeät, joten arki niiden ohjailemana toimii hyvin. Mepsukka on ehkä veljeään paremmin omaksunut "hiljaiset säännöt" ja osaa neuvotella asioista, joten eripuraa harvoin syntyy. 

Äitinä koen olevani hyvin herkkä ja empaattinen, ja haasteenani on olla jämpti ja suoraviivainen. Mieheni taas paikkaa hyvin sen puolen kasvatuksessa. Tämä konkretisoituu ehkä parhaiten päiväkotiviemistilanteessa. Kun mieheni vie Niklaksen hoitoon, on se hyvin yksinkertaista: vaatteet paikoilleen, tervehditään hoitotätiä, annetaan pusu isille ja heilutetaan, isi lähtee. Kun minä vien Niklaksen, tilanne kestää kaksi kertaa pitempään: saatan pojan yhteistilaan, juttelen pitkään hoitotätin kanssa, kumarrun juttelemaan Niklakselle ja antamaan pusua, mutta hän tarraa jalkaani kiinni ja ruikuttaa, ettei halua jäädä päiväkotiin. Tilanne venyy ja vanuu, ja usein poika jää huonolle mielelle lähtiessäni. Pojan mieli kirkastuu päiväkotitätien mukaan nopeasti äidin lähdettyä. Äidin mieli vaan ei kirkastu. 

Omaa herkkyyttä tai empaattisuutta ei ole mahdollista vähentää, mutta on tärkeää, että tiedostan sen voivan vaikuttaa haitallisesti kasvatukseen. Lapsi aistii äidin tunneherkkyyden ja pelaa sillä, niin kuin Niklas tekee. Lapset tietävät myös kotona varsin hyvin, milloin kannattaa kääntyä isin sijaan äidin puoleen. Minun on siis kertakaikkiaan harjoiteltava jämptiyttä. Luulen sen olevan kilttien aikuisten syndrooma...



Eniten minua "kiltteydessä" huolettaa se, kun tullaan murrosikään ja halutaan edelleen miellyttää kaikkia. Silloin on helposti vietävissä. Koen erittäin tärkeänä kasvatustehtävänäni opettaa sanomaan ei ja karjaisemaan kuin leijona. Siinä ei pelkkä tietoinen kasvattaminen riitä, vaan on myös näytettävä esimerkkiä muun muassa siitä, miten pitää huolta itsestään ja miten asettaa rajat sille, miten antaa muiden kohdella itseään. Jos en aikuisena aseta selviä rajoja ja näytä, kuinka tärkeää on priorisoida itsensä ja oma hyvinvointinsa, ei sitä tee lapsikaan. 

"Lapsen kasvaessa vastaan tulee vakavampiakin paikkoja kuin kotileikin roolijako. Joskus tiukka ei-sana on tarpeen, jotta ei joudu vaarallisiin tilanteisiin. Lapsi, joka ei osaa puolustaa itseään, on alttiimpi henkiselle, fyysiselle tai seksuaaliselle hyväksikäytölle.
Käsitystä omista rajoista on hyvä opetella pienestä saakka. Mistä sinä alat ja mistä toinen alkaa? Mitä sinulle saa tai ei saa tehdä? Yksi tapa on piirtää yhdessä paperille kehon ääriviivat, joiden sisällä lapsi päättää itse. Lapsi voi värittää omakuvaan alueet, joihin häntä ei saa koskea ilman lupaa.
Oman mielipiteen sanomista on hyvä myös harjoitella ääneen: Ei, en lähde tuohon. Hiljaista, arkaa lasta voi rohkaista käyttämään ääntään vahvemmin ja tarvittaessa ärjäisemään kuin leijona.
Oudoissa tilanteissa lapsen hälytyskello usein luonnostaan soi. Jos hän ei ole oppinut ottamaan tuntemuk­siaan tosissaan, hän voi olla helpommin vietävissä.
– Outo olo tai pelko ovat vaaran merkkejä, joita kannattaa kuunnella. Tottelevaisuus ei voi olla ainoa ohjenuora elämässä, Lajunen sanoo."

En ole kuullut monen sanovan ääneen, että toivoisi lapsilleen lisää tottelemattomuutta. Kiltteyttä pidetään edelleen merkkinä siitä, että vanhemmat ovat onnistuneet kasvatuksessa. Minä toivon sydämestäni, että lapseni tietävät oikeutensa omiin mielipiteisiin, ja että he tulevat kyllin rohkeiksi pitääkseen puoliaan, läpi elämän.



perjantai 27. toukokuuta 2016

Kesää kohti


Vuono oli aamulla aivan tyyni. Meri peilasi vuoren seinämän täydellisesti. Lokit huusivat, tuoksui kesä. Roikuin avonaisessa ikkunassa odotellen, että lapset saisivat aamupalaleipänsä nakerreltua ja pääsisin kuskaamaan heitä päiväkotiin ja kouluun. Sen jälkeen pitääkin taas jo levähtää sohvalla. 



Elämä on ollut kaikkea muuta kuin tyyni viime aikoina. Raskausvaivat ovat olleet kropalleni liikaa ja liikkuminen sujuu nyt vaivalloisesti kyynärsauvojen kanssa. Poden huonoa omaatuntoa siitä, että nämä vaivat todennäköisesti itselleni aiheutin käymällä juoksulenkeillä, vaikka tunsin lantion alueen löysyyden ja pienet jomotukset. Meiltä on hajonnut tietokoneen näyttöä ja pyykinpesukonetta, on tehty sairaalareissuja vuoron perään haavereiden ja vaivojen vuoksi. Kesälomasuunnitelmat meni aivan puihin, koska en pysty istumaan autossa... 

Haluaisin pestä ikkunoita ja touhuta pihan parissa, käydä töissä. Haluaisin juosta vuorilla, pyöräillä lasten kanssa rannalle, leikkiä hippaa nurmikolla. 

Kun liikkuminen ei onnistu eikä pääkoppaa pääse opittuun tapaan lenkille nollaamaan, löysin itseni seilaamassa kohti samoja tummia vesiä, jotka muutama vuosi sitten veivät mukanaan. Tällä kertaa olen osannut tunnistaa varhaiset merkit ja työskennellyt ajatusten kanssa niin, että niille vesille ei päädytty. Olen kiitollinen, että nämäkin vastoinkäymiset ovat ohimeneviä. Ja vaikka vaikeuksien kanssa eläessä toivoisi saavansa hypätä ajassa eteenpäin, on otettava jokainen päivä kiitollisuudella vastaan.


On esimerkiksi hengitettävä syvään kesästä kertovaa ilmaa, kun avaa ikkunan tälläiseen aamuun.
Tunnusteltava pienen potkunyrkkeilijälupauksen treenejä vatsalta ja annettava hymyn tulla.
On paljon ihanaa, mitä odottaa.


Ihanaa viikonloppua!

torstai 26. toukokuuta 2016

Norjan kansallispäivän tunnelmia

Norjan kansallispäivä (17.5) oli tänä vuonna monipuolinen, ainakin sään osalta. Paistoi aurinko, oli pilvistä, satoi vettä, räntää ja lopuksi tuli kunnolla lunta. Joka vuosi minua jaksaa ihastuttaa koko kansakunnan panostaminen päivään; kaikki osallistuu ja kokoontuu, pukeutuu parhaisiinsa, onnittelee toisiaan päivän johdosta, huutaa "hurraa!".

Tuntuisi, että pienehkön kuntamme juhlinta keskittyisi Sortlandin keskustaan, vaan ei: jokaisella pikkukyläyhteisöllä on omat kulkueet ja juhlat "kylätalolla". Televisiosta voi seurata koko päivän juhlintaa eri puolilta Norjaa pohjoisesta etelään. Låahetyksessä vertaillaan kansallispukuja ja puhutaan säästä, joka luonnollisesti vaihtelee aika paljon meidän lumimaisemista etelän helteisiin. 

Kuvissa monella päällä oleva sininen kansallispuku on Nordland-läänin puku ja on nyt jo useampana vuotena peräkkäin voittanut äänestyksen Norjan kauneimmasta kansallispuvusta. 






Juhlakulkueessa soittaa aina puhallinorkesteri. Meidän orkesteri on terveys-/ikäsyistä järjestänyt soittamisen pariin eri kohtaan, josta kulkue käveli ohitse. 















keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Mamma harrastaa

Vaikka kuinka tekisi mieli olla leipuri tai käsityöihminen, niin en vain sitä valitettavasti ole. Inspiroidun valtavasti ihmisistä, jotka leipovat ja ompelevat, tai esimerkiksi maalaavat tai askartelevat paljon, mutta vaikka kuinka ajattelen, että "minä myös", ei mitään tapahdu. Kukkuu vain.

Lapsiperheen äitinä, niinkuin tiedätte, on niin ruhtinaallisesti luppoaikaa. Varsinkin kun käy töissä viitenä päivänä viikossa. Minulle mieluista tekemistä on ollut valokuvaus ja kuvien julkaiseminen, kodinlaitto, kirjoitteleminen/runoilu, juokseminen ja vaeltaminen. Lisäksi seuraan joitan blogeja ja katson paria tv-sarjaa. Jostain olisi luovuttava alkaakseen aktiivisesti tekemään jotain uutta ja minusta tuntuu, etten halua luopua mistään.

Mutta tiedän kyllä harrastuksen, jonka vuoksi uhraisin viikostani ne pari tuntia vaikka sitten tv-aikaa. Säästötilille on jo alkanut virrata hitaasti, mutta määrätietoisesti kruunuja oman kajakin hankintaa varten. Viime syksyisellä kajakkikurssilla kesytin pelkoni mereen ja sain valtavan kipinän harrastukseen. Opettajan antamissa haasteissa onnistuminen, esimerkiksi kajakissa seisominen tai kajakin keulan koskettaminen kiepahtamatta, sekä pelastustekniikoiden oppiminen antoivat kunnon sävärit tälle kropalle. Tässä yksi youtube-filmi yhdestä mielestäni kivoimmasta pelastautumistekniikasta, jonka opein tosin hieman tyynemmissä olosuhteissa. Meiltä täältä kaupungista löytyy myös "melontaklubi", joka tekee yhteisiä retkiä ja harjoittelee tekniikkaa uimahallissa kajakilla kerran kuussa. Ja harrastushan on siinä mielessäkin loistava, kun minähän pääsen merelle melomaan tästä pihalta, kannan vain kajakin nuo 20m meren rantaan...

Ehkä olen sittenkin vielä se hurjapää, joka on hypännyt ne kolme benjiä ja ollut hulluna vauhtiin ja vaarallisiin tilanteisiin pienestä pitäen. Tai ei mitään ehkä, sellainen mä oon -  jääköön kakut, piiraat ja kutomapuikot!