keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Maagisen kaunis hetki

Eilen oli aika maagisen näköistä, kun lunta alkoi sataa. Oli kuin jostain satukirjasta. Oikeastaan aika usein tulee sellainen epätodellinen olo näissä maisemissa, luonnon ihmeitä, mutta harvoin niitä hetkiä ehtii kuvaamaan. Enkä ole niin taitava kuvaaja, että saisin kuviin vangittua sitä satumaista kauneutta.




Tänään kaivettiin vielä toppahousut jalkaan. Aurinkoa täydeltä taivaalta, joten kyllä lumikerros saa nopeasti kyytiä. Eipä näytä hassummalta ulkona nytkään.


sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Kaikki mistä luovuin, kaikki mitä sain


Kuuluttelin jokin aika sitten blogissa talven täällä kestävän toukokuuhun, mutta aikainen kevät tuli tänäkin vuonna. Lapset haluavat jo juosta ulkona puolialasti ja trampoliinilta kuuluu riemun kiljuntaa. Piha on kuivunut ja olen tarttunut kiinni haravan varteen. Aurinko lämmittää. Vuonossa kolme laivaa kalassa, lokkiparvi ympärillä. Vuoret vielä lumiset... Olga Temosen blogiteksti jäi kummittelemaan mieleen ja päädyn aika syviin mietteisiin parisuhteesta ja elämästäni.


"Tajuatko sää ollenkaan, mistä kaikesta mää oon luopunut sun vuoksesi?"


Kun vastoinkäymiset musertavat alas, ikävä Suomeen riipii sisuksia, tulee purkauduttua siihen vuoreen, joka vierelläni seisoo. Turvalliset lämpimät kädet puristuvat ympärilleni ja saan rauhassa itkeä ulos pahan oloni. Ennen näin tapahtui useammin, nykyään vain hyvin harvoin. Neljä vuotta uudessa kotimaassa ovat kohdelleet hyvin ja huonosti --  ihan normaalin elämän tavoin, kaiketi.

En rakastunut "ulkomaalaiseen" sattumalta, silloin 12 vuotta sitten. Olen aina peräänkuuluttanut seikkailuja, ja halunnut uteliaana hypätä tuntemattomaan. Kun noin viisi vuotta sitten huomasimme arjen Suomessa olevan vaikeaa työtilanteen takia, se olin minä, joka alkoi kerätä kimpsuja kasaan ja järjestelemään luottavaisin mielin Norjaan muuttoa. Minä, ei hän. Hän ei koskaan edes pyytänyt minua muuttamaan... oli aina ajatellut, etten koskaan tulisi niin tekemään.

Itkupotkuraivareiden aikaan hän sanoo, että tietää tarkalleen miltä minusta tuntuu. Hän on asunut poissa kotimaastaan ja kaivannut sitä juuri sillä tavalla, kun minä kaipaan Suomea. Hän tietää, mitä käyn läpi. Kun saan olla hänen sylissään, tunnen olen turvassa ja kotona, enemmän kuin missään muualla.

Vaikka hetkittäin tuntuu, että olen luopunut niin paljosta hänen vuokseen, unohdan sen, kuinka paljon olen saanut häneltä. Sain toisen kotimaan, sain parhaat lapset, ihanan kodin, huolehtivan ja rakastavan aviomiehen ja perheenisän. Siihen nähden on hyvin pieni hinta luopua Suomessa asumisesta, ja siitä, että tuttuja ja perhettä siellä näkee vähemmän. Unohdan ennen kaikkea sen, että tämä oli ja on edelleen minun valintani, ilman minkäänlaista painostusta.

Jos nyt osaisin olla lankeamatta yhtä useasti parisuhdeansoihin, voisin myös muistaa sanoa ääneen hänelle useammin, mistä kaikesta olen hänelle kiitollinen. Valintani tekisin koska tahansa uudelleen.

torstai 7. huhtikuuta 2016

Raskaana

Miten kamalalla tavalla suomenkieli kuvaa onnellista olotilaa. Raskaana... No on raskasta ja on tullut raskauskiloja, mutta että sillä sanalla määritetään koko ihmeellinen kokemus, kun munasolu ja siittiö yhtyvät 40 viikon kehityksen jälkeen ulos puristuu ihan oikea pieni ihminen! Mää voisin vaikka mieluummin olla tiinenä... Tai no... :)

Olen ollut raskaana (mur) viikkojen mukaan puolet kokonaisraskaudesta. Kiloja on tullut jo yhdeksän! Juoksin kaksi ensimmäistä kuukautta, mutta lantion löysyys alkoi tuntua epämukavuutena, eikä minua epämukavalle juoksulenkille saa motivoitua. Olin varma, että odotan kaksosia, kun maha tuntui kasvavan hurjaa vauhtia ja minua on pyörryttänyt todella paljon. Epämukavaan oloa on koittanut korjata syömällä sitten luonnollisesti liikaa.

Kuitenkin vaivani ovat suhteellisen pieniä. Siitä huolimatta minun oletetaan pikkuhiljaa jäävän osittain töistä pois ja saan osakseni ihmettelyä siitä, että olen vielä täysiaikaisesti töissä. Pomo on hankkinut lepotuolin toimistooni, että voin tarvittaessa huilia ja juttelee jaksamisestani viikottain yrittäen järjestää päiväni vähemmän kiireiseksi. Koen ehdottomasti tulevani huomioiduksi ja saan tarvitsemaani helpotusta työpäiviin.

Vaikka työpaikalla raskaana olevat otetaan huomioon paremmin, kuin mitä itse Suomessa koin, kaipaan Suomen raskauden seurantaa. Olen käynyt tämän raskauden aikana kerran kätilöllä (joka siis toimii ns. äitiysneuvola-tyyppisesti) rv 13 ja rakenneultrassa sairaalassa. Kaipasin todella kovasti aikaisempaa ultraäänitutkimusta, joka Suomessa tarjotaan kaikille, nähdäkseni sydämen sykkeen, joka tekee automaattisesti raskaudesta konkreettisempaa. Norjassa tätä ultraäänitutkimusta ei haluta tarjota, sillä ajatellaan, että on eettisesti väärin tutkia, onko sikiöllä mahdollisesti kromosomipoikkeama ja tämän perusteella päättää, saako lapsi elää vai kuolla. Monet naiset päätyvät tilamaan ajan yksityiseltä lääkäriltä, jotta saavat ultran varmistuksen, että kohdussa on elämää, mutta en ole varma, voiko yksityisen kautta selvittää kromosomipoikkeavuutta. Meiltä on kuitenkin matkaa lähimmälle yksityiselle gynekologille 500 km, joten sellaiselle reissulle emme lähteneet.

Rakenneultran suoritti espanjalainen miesgynekologi, joka ei osannut kuin muutaman sanan norjaa. Mieheni istutettiin seuraamaan tutkimusta sängyn pääpuolen takana olevalle tuolille, mikä oli todella harmillista, sillä emme nähneet toistemme reagtioita tutkimuksen aikana emmekä voineet pitää käsistä kiinni (yhyy). Lääkäri teki kyllä hommansa, mutta ei saanut vauvaa näkymään 4D:nä vaikka turhankin pitkään yritti. Joku olisi voinut luulla, että hänen huokailunsa ja veivailunsa olisivat johtuneet jostakin rakennepoikkeavuudesta.

Mutta siellä hän oli! Yksi kappale! Ihana pikkuinen ihme! Olemme paljastaneet sukupuolen jo lähimmäisille, ja teen sen kyllä täällä bloginkin puolella lähiaikoina. Mahakuvia ei ole tullut vielä räpsittyä, joten nyt puolivälin kunniaksi räpelsin kameran kiinni jalustaan ja ikuistin kuvan tästä - niin jo isosta - möhkäleestä.





sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Olin lomalla

Olin lomalla pääsiäisviikon ja seuraavan viikon olinkin sitten flunssan kourissa sairaslomalla. Nyt alkaa vointi olemaan kohillaan ja tuntuu ihanalta palata arkeen, vaikkakin samalla raskaalta, kun on ollut "niin kauan poissa".

Laitoin lomakuvat koneelle ja tulin sitemmin päivittämään tätä blogiakin.

Minä ja Elin veimme lapsemme ennen Suomen reissua rannallalle grillaamaan ja leikkimään. Oli mukavaa nauttia auringosta ja hyvästä ilmasta. Meillä on samoina vuosina syntyneet lapset ja samaa sukupuolta, joten heillä sujuvat leikit ihan huipusti.





Suomessa oli myös ihana raikas talvisää, oikein sopiva ulkoiluun. Keskityimme "pysymään paikoillamme", ettei lyhyt loma kävisi liian raskaaksi. Touhua kuitenkin riitti jokaiselle ja lepoa oikeassa suhteessa. Meidän lasten kanssa touhusi koko pääsiäisen heidän iloinen serkkutyttönsä.










Niklas täytti kokonaiset viisi vuotta ja sehän olikin mainio syy kutsua porukkaa kakulle. Äiti ja sisko loihti tarjottavat, joten saimme vain nauttia vieraista. Ihania ystäviä minulla siellä, joista olen todella kiitollinen! Päivänsankarilla oli huippupäivä.


Tapasin läjän serkkujani serkkutapaamisessa synttäreiden jälkeen. Tapaamisesta jäi oikein hyvä mieli vaikkakaan ei ehtinyt kuin osan kanssa vaihtaa kuulumisia. Hauskaa, että sukulaisuus on niin vahva yhdistävä side, että niin erilaiset eri-ikäiset saa aikaan niin onnistuneen kohtaamisen.



Kiitollisuus. Se jää käteen kun arki taas pyörähtää käyntiin.
Kiitos, että minulla on teidät kaikki.

Jokainen nauru, keskustelu, halaus ja kosketus hoivasi minut jälleen ehjäksi ja luottavaiseksi. Pihasaunan löylyt huuhtoi pois painoa harteilta ja silotti rypyn otsalta. Ja oli ihana palata Norjaan.
Koska tiedän, että voin tulla takaisin.