lauantai 21. marraskuuta 2015

Aina lapsi

Ei siitä mihinkään pääse. Äidin halaus on kaikista lämpimin ja isän neuvot aina ne oikeimmat.

Olin onnesta soikeana yhdessä lasten kanssa kun vanhempani tulivat tänne vierailulle. Kyllä Are oli myös mielissään, muttei tapansa mukaan tälläisillä asioilla hehkuttele. Odotus ja jännitys. Mepsukalla maha kipeä viikon etukäteen, kun niin jännitti.

Syli, lämpö ja halaus, läsnäolo, nauru. Rakkaat.

Mepsukka sai olkavarteensa rokotteen terveydenhoitaja-äidin toimesta. Minun piti vielä työkavereiltani varmistaa, että onko se eettisesti oikein, kun lapsi haluaa äidin rokottavan. Antaa mennä vain, totesivat. Mepsukka tilasi mummun pitämään kädestä ja kaupanpäällisenä neuvolaan tulivat ukki ja Niklas viihdyttämään. Kymmenisen minuuttia rohkaisua ja rokote saatiin annettua. Nyt ei tarvi koulunterveydenhoitajan yrittää ylipuhua piikkipelkoista! Täällä tosiaan annetaan Suomen nelivuotispiikki vasta näin 7-vuotiaana. Mielestäni parempi näin, kun nelivuotiaille ei saa puhuttua järkeä ja piikki pitää antaa joskus "pakolla" kun taas 7-vuotiaan saa aina puhuttua ja päättämään itse, että rokotus annetaan. Tällä kertaa oli mummo ja ukki Mepsun suuri tuki ja turva.

Monta muutakin hetkeä noihin päiviin kuului. Ihana näyttää vanhemmille elämää täällä. Usein tulee sellainen tunne, että toivoisi heidän olevan täällä ja kokevan samaa mitä itse koen. Ei ole helppoa olla kaukana vanhemmistaan. Oikea elämänvaihde on löytynyt, mutta kun vielä saisi olla enemmän vanhempien ja sisarusten kanssa. Kun muistaa jotain lapsuudesta ja se pitäisi päästä kertomaan... Ei puhelimet korvaa läsnäoloa koskaan.













Mä kasvan isoksi,
ehkä aikuiseksi,
mutten koskaan niin vanhaksi,
etten olisi sun lapsesi.

Kiitos vierailusta <3

maanantai 2. marraskuuta 2015

Hiljentyä myrskyyn

Syysmyrsky numero kaksi saapui viikonloppumme iloksi, ja nyt tuulen ulmuaminen, vaahtopäisten aaltojen lyönnit rantaan ja puiden lehtien sälinä ovat melkein musiikkia korville. Osasin pudottaa olkapäät korvista oikealle korkeudelle, enkä pelännyt talon lähtevän tuulen mukaan. Sytytin kynttilöitä ja käperryin nojatuoliin katselemaan merta ja pohtimaan...

Pelko on ollut läsnä ainakin teinivuosista lähtien. Olen aina tehnyt unelmieni eteen töitä, mutta samalla ajatellut, että en kai minä voisi niitä saavuttaa. Kuten ylioppilaaksi tuleminen; olin varma, että kuolen jollakin tavalla sitä ennen...  Miten voisin olla niin onnekas, että saisin painaa valkolakin päähäni? Olin varma, etten ikinä tulisi saamaan lapsia. Miten joku minunlaiseni ansaitsee olla äiti? En varmasti koskaan tulisi sitä kokemaan. Ammattitutkinto, talonosto, avioliitto... Sama pelko, jokaisen kohdalla. Kun kaikki on mennyt hyvin, on pelko vain siirtynyt eteenpäin. Mitään "saavutustani" en ole osannut pysähtyä miettimään ja itse arvostamaan, sillä olen puuskuttanut eteenpäin saavuttaakseni kaiken sen minkä olin tavoitteiksi asettanut, ollakseni jotain, tullakseni joksikin... Se kaikki on ollut elämää, jota en juuri muista eläneeni.



Tyttäreni huolehtii, että tekee kaiken oikein. Että pärjää koulussa, että on tunnollinen ja kiltti, hyvä isosisko ja kaveri muille. Kokeista tulee täysiä pisteitä ja saa ylpeiltä vanhemmilta suukkoja poskille. Kuitenkin pelkää, ettei osaa, eikä auta vaikka vakuuttelen... Jotain saatu äidinmaidosta?

Tärkeää on hiljentää tahtia, elettävä joka päivä sellaisena kuin se eteen tulee. Unohtaa pelko ja avata syli. Rakastaa itseään ja toisia sellaisina kuin he ovat. Jos sen osaisin lapsilleni opettaa, olisin hyvin kiitollinen. Mutten kiirehdi enkä pelkää, vaan luotan...