sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Vuoriterapiaa


Kiipeäminen alkaa usein juoksulla, jos reitti on loiva. Se on kuin viestittäisi kropalle, että nyt mennään! Samalla kaihertavat ajatukset voi päästää irti hien ja hakkaavaan pulssin matkaan. Vaikka se on mielikuva, negatiiviset ajatukset väistyvät ja se riittää. Jyrkälle osuudelle tultaessa reisissä sihisee maitohapot ja keuhkot työskentelevät tehokkaasti... Ihmeellistä miten kroppa toimii, minun kroppani... Huomaan, että metsässä on puolukoita. Nappaan niitä kourallisen suuhun ja jatkan heti matkaa. Jos ehtisi ylös ennen kuin aurinko on laskenut vuoren taakse.




Ylös päin noustessa meteli häviää. Voi kuulla vain tuulen ja pikkuoksien rasahduksen lenkkarin alla. Autot ja muu liikenne kuuluu humean hiljaisena äänenä tuuleen sekoittuen. On kuin kuulisi omat ajatuksensa paremmin tai selvemmin. On kuin pääsisi todelliseen maailmaan kiinni, olemisen juurille. Vuoren huipulta pääsee myös tarkastelemaan asioita suuremmalla mittakaavalla. Huomaa, että vaikka kaupunki on peittynyt sumuun, on selkeää luvassa luoteesta päin. Sellaistahan elämä on: vaikeudet ohimeneviä, vaikka vaikuttaisivat kuinka sakeilta ja loputtomilta. Pitää muistaa ajatella asioita laajemmalla mittakaavalla.





Kun kuulee ja tuntee oman puuskuttavan hengityksen hiljaisuudessa, samalla vahvistaa oman olemassa olonsa. Tässä sitä ollaan. Ja että minä tein sen! Hymyilyttää. On niin kaunista.
Ilma on niin raikasta, että sitä tekisi mieli varastoida joka kropan solukkoon. Ja kai sitä niin tekeekin; haistelee ilmaa niin kauan, että kroppa viilenee ja on lopulta valmis palaamaan alas, kohtaamaan taas arjen haasteita. Kuitenkin niin paljon valmiinpana, kuin vielä tovi sitten vuoren vierellä seistessä, väsyneenä ja epävarmana, että jaksaakohan sitä ylös asti tänään kiivetäkään.

Voimaannuttavaa sunnuntaita!