keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Joulukuva 2015

Marraskuun loppupuolella koitti runsasluminen sunnuntai ja oli aika kaivaa kaikki lahjontakeinot käyttöön, jotta vuoden joulukuva saataisiin otettua. Ensin mökötti Meea, kun oli häneen makuunsa liian kiire ja liikaa hoputtamista. Käytiin sisällä ja molemmat sai kunnon tsemppipuheet. Sen jälkeen Meea hymyili leveästi, mutta Niklasta ei enää huvittanut katsoa kameraan... Tälläisiä otoksia
me sitten saatiin aikaan siinä pikkuriikkisessä ajassa, minkä ulkona vähissä vaatteissa oltiin.









lauantai 21. marraskuuta 2015

Aina lapsi

Ei siitä mihinkään pääse. Äidin halaus on kaikista lämpimin ja isän neuvot aina ne oikeimmat.

Olin onnesta soikeana yhdessä lasten kanssa kun vanhempani tulivat tänne vierailulle. Kyllä Are oli myös mielissään, muttei tapansa mukaan tälläisillä asioilla hehkuttele. Odotus ja jännitys. Mepsukalla maha kipeä viikon etukäteen, kun niin jännitti.

Syli, lämpö ja halaus, läsnäolo, nauru. Rakkaat.

Mepsukka sai olkavarteensa rokotteen terveydenhoitaja-äidin toimesta. Minun piti vielä työkavereiltani varmistaa, että onko se eettisesti oikein, kun lapsi haluaa äidin rokottavan. Antaa mennä vain, totesivat. Mepsukka tilasi mummun pitämään kädestä ja kaupanpäällisenä neuvolaan tulivat ukki ja Niklas viihdyttämään. Kymmenisen minuuttia rohkaisua ja rokote saatiin annettua. Nyt ei tarvi koulunterveydenhoitajan yrittää ylipuhua piikkipelkoista! Täällä tosiaan annetaan Suomen nelivuotispiikki vasta näin 7-vuotiaana. Mielestäni parempi näin, kun nelivuotiaille ei saa puhuttua järkeä ja piikki pitää antaa joskus "pakolla" kun taas 7-vuotiaan saa aina puhuttua ja päättämään itse, että rokotus annetaan. Tällä kertaa oli mummo ja ukki Mepsun suuri tuki ja turva.

Monta muutakin hetkeä noihin päiviin kuului. Ihana näyttää vanhemmille elämää täällä. Usein tulee sellainen tunne, että toivoisi heidän olevan täällä ja kokevan samaa mitä itse koen. Ei ole helppoa olla kaukana vanhemmistaan. Oikea elämänvaihde on löytynyt, mutta kun vielä saisi olla enemmän vanhempien ja sisarusten kanssa. Kun muistaa jotain lapsuudesta ja se pitäisi päästä kertomaan... Ei puhelimet korvaa läsnäoloa koskaan.













Mä kasvan isoksi,
ehkä aikuiseksi,
mutten koskaan niin vanhaksi,
etten olisi sun lapsesi.

Kiitos vierailusta <3

maanantai 2. marraskuuta 2015

Hiljentyä myrskyyn

Syysmyrsky numero kaksi saapui viikonloppumme iloksi, ja nyt tuulen ulmuaminen, vaahtopäisten aaltojen lyönnit rantaan ja puiden lehtien sälinä ovat melkein musiikkia korville. Osasin pudottaa olkapäät korvista oikealle korkeudelle, enkä pelännyt talon lähtevän tuulen mukaan. Sytytin kynttilöitä ja käperryin nojatuoliin katselemaan merta ja pohtimaan...

Pelko on ollut läsnä ainakin teinivuosista lähtien. Olen aina tehnyt unelmieni eteen töitä, mutta samalla ajatellut, että en kai minä voisi niitä saavuttaa. Kuten ylioppilaaksi tuleminen; olin varma, että kuolen jollakin tavalla sitä ennen...  Miten voisin olla niin onnekas, että saisin painaa valkolakin päähäni? Olin varma, etten ikinä tulisi saamaan lapsia. Miten joku minunlaiseni ansaitsee olla äiti? En varmasti koskaan tulisi sitä kokemaan. Ammattitutkinto, talonosto, avioliitto... Sama pelko, jokaisen kohdalla. Kun kaikki on mennyt hyvin, on pelko vain siirtynyt eteenpäin. Mitään "saavutustani" en ole osannut pysähtyä miettimään ja itse arvostamaan, sillä olen puuskuttanut eteenpäin saavuttaakseni kaiken sen minkä olin tavoitteiksi asettanut, ollakseni jotain, tullakseni joksikin... Se kaikki on ollut elämää, jota en juuri muista eläneeni.



Tyttäreni huolehtii, että tekee kaiken oikein. Että pärjää koulussa, että on tunnollinen ja kiltti, hyvä isosisko ja kaveri muille. Kokeista tulee täysiä pisteitä ja saa ylpeiltä vanhemmilta suukkoja poskille. Kuitenkin pelkää, ettei osaa, eikä auta vaikka vakuuttelen... Jotain saatu äidinmaidosta?

Tärkeää on hiljentää tahtia, elettävä joka päivä sellaisena kuin se eteen tulee. Unohtaa pelko ja avata syli. Rakastaa itseään ja toisia sellaisina kuin he ovat. Jos sen osaisin lapsilleni opettaa, olisin hyvin kiitollinen. Mutten kiirehdi enkä pelkää, vaan luotan...




sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Viimeisillään

Ystäväni oli viime viikolla raskausviikoilla 38, kun pyysin ikuistaa hänen vauvamahansa ihanassa syyssäässä. Emme arvanneetkaan, kuinka viimeisillään raskaana hän kuvissa oli... Tunti kuvaussession jälkeen meni lapsivesi.





Huomenna katsomaan pikkukaveria :)

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Vuoriterapiaa


Kiipeäminen alkaa usein juoksulla, jos reitti on loiva. Se on kuin viestittäisi kropalle, että nyt mennään! Samalla kaihertavat ajatukset voi päästää irti hien ja hakkaavaan pulssin matkaan. Vaikka se on mielikuva, negatiiviset ajatukset väistyvät ja se riittää. Jyrkälle osuudelle tultaessa reisissä sihisee maitohapot ja keuhkot työskentelevät tehokkaasti... Ihmeellistä miten kroppa toimii, minun kroppani... Huomaan, että metsässä on puolukoita. Nappaan niitä kourallisen suuhun ja jatkan heti matkaa. Jos ehtisi ylös ennen kuin aurinko on laskenut vuoren taakse.




Ylös päin noustessa meteli häviää. Voi kuulla vain tuulen ja pikkuoksien rasahduksen lenkkarin alla. Autot ja muu liikenne kuuluu humean hiljaisena äänenä tuuleen sekoittuen. On kuin kuulisi omat ajatuksensa paremmin tai selvemmin. On kuin pääsisi todelliseen maailmaan kiinni, olemisen juurille. Vuoren huipulta pääsee myös tarkastelemaan asioita suuremmalla mittakaavalla. Huomaa, että vaikka kaupunki on peittynyt sumuun, on selkeää luvassa luoteesta päin. Sellaistahan elämä on: vaikeudet ohimeneviä, vaikka vaikuttaisivat kuinka sakeilta ja loputtomilta. Pitää muistaa ajatella asioita laajemmalla mittakaavalla.





Kun kuulee ja tuntee oman puuskuttavan hengityksen hiljaisuudessa, samalla vahvistaa oman olemassa olonsa. Tässä sitä ollaan. Ja että minä tein sen! Hymyilyttää. On niin kaunista.
Ilma on niin raikasta, että sitä tekisi mieli varastoida joka kropan solukkoon. Ja kai sitä niin tekeekin; haistelee ilmaa niin kauan, että kroppa viilenee ja on lopulta valmis palaamaan alas, kohtaamaan taas arjen haasteita. Kuitenkin niin paljon valmiinpana, kuin vielä tovi sitten vuoren vierellä seistessä, väsyneenä ja epävarmana, että jaksaakohan sitä ylös asti tänään kiivetäkään.

Voimaannuttavaa sunnuntaita!


sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Loppislöytö: Tuoli

Mieheni osaa yleensä niellä sanansa, kun kannan kirpparilta tavaraa kotiin. Tiedän, että teen joskus hutiostoksia, jotka pyörivät hetken varaston tukkeena, kunnes tulee kärrätyksi kierrätykseen. Mutta hyvin usein olen tehnyt hyviä löytöjä!

Tällä kertaa, nähtyään minut kantamassa löytöäni autosta ulos, mies päästikin NE sanat suustaan: "Ootko sä tosissasi Elisa?" Se sai heti tietenkin minut puolustusasemiin ja mulkaisin häntä vihaisesti. Hän uskalsi jatkaa: "Mihin ihmeeseen sinä tuon ajattelit laittaa?" Ehkä juuri siksi minua ärsytti niin suunnattomasti, koska en todellakaan tiennyt, mihin sen laittaisin. "No en mä vielä tiedä!"

Ensiksi tuo löytö rumisti/somisti keittiössä, jonne lapset sen kantoivat tarvitessaan lisätuolia.


Siitä nostin tuolin minun toimistohuoneeseen, kun kannoin vanhan sivupöydän varastosta sinne lapsille piirrustuspöydäksi kyllästyttyäni papereihin ja kyniin lattioilla.




Löysin varastosta myös suuren pöytälevyn, joka oli tullut säästettyä vanhasta kirjoituspöydästä. Klikkailin ikealta parit putkijalat ostoskoriin, jotka tulivat pienillä postimaksuilla ja päätin koota yläkerran aulaan kaivatun askartelupöydän lapsille.





Nähtäväksi jää, miten vesivärimaalaukset, muovailut, korttiaskartelut, helmityöt ja muut sujuvat täällä! Mutta tuolilla nyt ainakin on aivan oma funktionsa, mihin täytyy olla tyytyväinen! 

Ihanaa äitienpäivää Suomeen! Meillä juhlittiin täällä jo aiemmin tänä vuonna :)