sunnuntai 26. tammikuuta 2014

¤ Etsitään Elisaa ¤

Olen kuluttanut viimeisinä kuukausina paljon aikaa miettien, mitä minulle Norjaan muuton jälkeen tapahtui. En ole todellakaan enää sama ihminen. Olisinko voinut pysyä muuttumattomana? Kuka minä olen nyt? Kuka minä olen ollut? Miten minä muutuin? Minulle muuttaminen Norjaan oli suuri shokki, suurempi kuin monet uskovat, ja olen sen jälkeen sairastanut enemmän ja vähemmän tietoisesti - fyysisesti ja psyykkisesti. Olen persoonana sellainen, että toimin jäljentelemällä muita. Näin muutun alati ympäristön ja ihmisten mukaan. Miellyyttäkseni muita, sopeutumalla joukkoon. No, sellainen olen aina ollut, siitä olen kärsinyt, mutta sellainen vain olen tahtomattani. Täällä se ominaisuus korostui ja kun muutos entiseen olikin huomattavan suuri, menetin kai itseni. Olen elänyt tunteessa, että olen repäisty omasta elämästäni elämään jonkun tuntemattoman elämää tänne Norjaan. Ehkä senkin takia, kun en ole osannut pitää yhteyttä ihmisiin Suomessa. Erilaisuuden ja kuulumattomuuden tunne on ollut ajoittain sietämätöntä, mutta muutosvastarinta on osittain estänyt kehitystä.  Nyt olen vaiheessa, että haluan työstää itsensä takaisin tai löytää - ihan oman itseni - ensimmäistä kertaa.


Olen rohkea ja määrätietoinen, luotan itseeni liikaakin. Kysyn liian vähän ja toimin liian nopeasti. Teen kuitenkin kaiken loppuun, minkä aloitan. Mielellään heti kerralla. Siitä lähdetään liikkeelle itsensä tutkiskelussa. Ja nyt on oltava rehellinen itselleen siitä, mitä tuntee. Eikä ajatella, mitä pitäisi tuntea tai mitä muut haluaisivat kuulla. On kuunneltava itseään ja yritettävä tehdä muutos. Kalastettava positiivisuutta kaikista hyvistä asioista ympärillä. Antaa palaa ja olla oma itsensä joka tilanteessa. Heittäytyä ja ottaa riskejä. Jos en kelpaa tälläisenä kuin olen, niin sitten minun ei tarvitse yrittää olla enempää. Roolien pitää jäädä.


Kunpa se olisikin näin helppoa... Onhan se ihmisluonnolle ominaista, että sopeutuu ja se vaatii aina muutosta. Onko se myös luonnollista, että tuntee olevansa näin "hukassa"? Kunnes vanhaa ei enää muistella ja elämä on vain elämää? Elämä on täynnä valintoja ja valinnoistaan on kannettava vastuu. Menneisyys on mennyttä, mutta tulevaan voi vaikuttaa. On alettava vain vetämään kiskoista oikeaan suuntaan. Kuka minä olen, mihin minä pystyn, mikä tuntuu oikealta. Täällä mennään ylä- ja alamäkeä, mutta jatkossa rehellisemmin omaa itseäni kohtaan.





Kuvat ovat parin vuoden takaa. Aika kuluu... 
<3


11 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Tämä ulkomaille muuttaminen on lopultakin aika raakaa touhua - tässä jos missä joutuu todellakin vastatusten sen oman itsensä kanssa: kuka minä oikein olen? Et varmasti kamppaile yksi noiden kysymysten kanssa :).

    Mutta jos ja kun ihmiseltä "viedään" äidinkieli, tukiverkosto (perhe,ystävät, tuttavat, naapurit), tutut roolit, asema, kulttuuri, tuttu ympäristö ym. ym. niin mitä oikein jää jäljelle? Tietenkin se kaikkein tärkein ja puhtain osa sinua, mutta sen kohtaaminen ei välttämättä ole ihan helppoa. Yleensä juuri se "oma itse" on ollut aika tiukasti piilossa kaikkien noiden edellämainittujen roolien puristuksessa - usein varmaankin elämme sen kuvan varassa, miten muut meidät näkevät eikä sen varassa keitä oikeasti olemme?

    Minullakin oli vahva ammatillinen osaaminen, mielipiteitä, käsityksiä ja tietoa, ja nyt yritän solkata tällä vieraalla kielellä yksinkertaisia lauseita ja tunnen itseni usein tosi tyhmäksi. Se vaatii kyllä melkoista itsetuntoa, että tällaiseen lähtee vapaaehtoisesti :).

    Mutta tärkeintä on varmasti olla rehellinen itselle. Hyväksyä nekin tunteet, että on totaalisen eksyksissä. Hyväksyä koti-ikävä ja se, että ei aina viihdy tai tykkää. Yrittää kuitenkin ottaa elämä seikkailun kannalta. Nauttia niistä hienoista puolista. Olla oma itsensä ja ennen kaikkea antaa itselleen aikaa - ei se sopeutuminen ihan nopeasti käy.

    Usein ne suhteet sinne kotiin voi jäädä vähäiseksi senkin takia, että ei halua myöntää, että on ikävä eikä kaikki olekaan niin hyvin. Ulkomaille muuttoon liittyy usein paljon sellaista "hienoa" - sitä lähdetään vähän soitellen sotahan ja sitten on vaikea myöntää, että ei tämä aina niin mukavaa olekaan. Eikä ne kotiin jääneet halua sellaista aina oikein kuullakaan. Siinäkin kannattaa olla rehellinen itselleen ja muille. Ja ei se, että ikävöi tai on hukassa, tarkoita sitä, että olisi tosissaan palaamassa Suomeen. Se on ihan luonnollinen osa tätä prosessia, joka ei taatusti ole niitä helpoimpia elämänkokemuksia, vaikka toisaalta saattaa olla tosi rikastuttavaa ja hienoa.

    Ja siinä sopeutumisessakin pitää pitää kohtuus mielessä eikä ainakaan yrittää olla norjalaisempi kuin on - siinä ainakin eksyy itseltään. Olla reilusti suomalainen, joka on asunut täällä vasta vähän aikaa ja kamppailee kaiken uuden ja erilaisen kanssa. Uskon, että sellainen rehellisyys avaa norjalaistenkin sydämet paljon paremmin kuin se, että yritämme olla sopeutuvimamme tosi nopeati ja kaikki on aina "fint". Eihän se sitä ole.

    Onnea etsintään - Elisa on lähempänä kuin luuletkaan :).

    Onnea etsintään!

    ps. tämä kommentti lipsahti keskeneräisenä, niin poistin ja jatjoin vielä kirjoittamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa hienoa Hanne, että kirjoitit. Olen koittanut piilottaa sen, että minulla on vaikeaa. Piilottaa sen blogista, läheisiltä, perheeltä, jopa itseltänikin. Jossain kohtaa kattila kiehuu yli ja nyt on suunnattava eteenpäin toisinlaisin eväin. Rehellisenä tunteistaan, häpeämättä niitä.
      Olen jo aikani rypenyt itsesäälissä, joten tunnen helpotusta, että nyt tuntuu suunta olevan jo ylöspäin ja tiedän, mitä parempaan huomiseen tarvitaan. Mutta hienosti kiteytit tuon, että mitä ihmisestä "jää" kun kaikki "viedään"... Siinä on pohdittavaa ja tutkittavaa.

      Kiitos tosi paljon vinkeistä. Tekstisi osui ihan nappiin :)

      Poista
  3. Se on sitä kulttuurishokkia... ja sellaisena aivan normaali prosessi, kun ihminen joutuu kulttuurisesti outoon ympäristöön. Oman minuus katoaa ja unohtuu.

    Itse huomasin vähän aikaa sitten, etten ole todella pitkään aikaan puhunut "työasioista" missään yhteydessä - siis niistä asioista, jotka entisessä elämässä olivat arkipäivää. Minulle nimenomaan työssä muuton myötä tapahtuneet mullistukset ovat olleet se asia, johon on ollut vaikea sopeutua, enkä ole sopeutunut edelleenkään. En edes halua sopeutua, koska silloin hukkaisin ison osan oikeasta itsestäni. Suomessa minulla on mielenkiintoinen ja vaativa työ, jossa menestyin. Norjassa olen "kelvannut" ainoastaan ns. maahanmuuttajatyöhön, johon ainoa vaatimus oli suomen kielen taito. Itse asiassa edes norjan osaamista ei edellytetty muuta kuin että ymmärsi jonkin verran. Se on työ, joka ei motivoi minua, koska en saa käyttää siinä todellista osaamistani. Ammatillisen identiteetin menetys oli melkein pahempaa kuin vieraan kieliympäristön aiheuttamat ongelmat.

    Mutta tosiaan, pari viikkoa sitten taisin lukea jostakin asiasta, joka liittyi entiseen suomalaiseen työhöni, ja siitä tuli dejavu-tunne. Jotain tuttua, mutta mitäs tämä oikein olikaan...? Ai niin, sen entinen minä. Tai siis oikea minä, joka on painunut jonnekin piiloon. Se minä, joka pitäisi saada taas esille, ja jonka myös norjalaiset työnantajat pitäisi saada huomaamaan.

    Meillä kaikilla on ne omat tärkeät asiamme, jotka vaikuttavat siihen, millaiselta arki tuntuu. Maahanmuuttajan ongelmia voi mielestäni ymmärtää vain toinen maahanmuuttaja, jolla on samanlaisia kokemuksia. Norjalainen puolisokaan ei aina ymmärrä ongelmaa, vaikka kuuntelee sitä kitinää ja epämääräistä valitusta joka päivä. Natiivin ongelmat ovat aivan erilaisia kuin maahanmuuttajan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulin, että olen ihan säälittävä maahanmuuttaja, kun ei homma ala luistamaan. Muilla tuntui sopeutuminen ja integroituminen tapahtuvan niin helposti. Se on kyllä kova pala, että ammattitaitoa ei voi/osaa käyttää hyväkseen ja se tietysti syö ihmistä.. Toisaalta, olen oppinut paljon ja sehän vain rikastuttaa kokonaisammattitaitoa. Pitää muistaa, kuka oikeasti on... Minun tapauksessa pitää nyt vähän kaivella ja muistella.

      Poista
  4. Teillä on aika erilainen tilanne kuin minulla aikoinani, minä muutin suomalaisen miehen perässä Norjaan, eli me jatkoimme sitä suomalaista arkea Norjassa, ei ollut sitä tarvetta kummallakaan sulautua norjalaiseen yhteiskuntaan, kun saimme pohtia molempien maiden hyviä ja huonoja puolia keskenämme. Ja aina oli ajatuksena paluu Suomeen jonka teimmekin kun lapsemme oli reilun vuoden ikäinen. Siinä vaiheessa tuli eteen ajatus molempien vanhemmista ja sisaruksista ja ystävistä,mikä on lopulta tärkeämpää - työ, raha, oma äidinkieli, hyvä olo - vai se oma identiteetti? Meille oli parasta kotimaahan palaaminen, en tiedä miten olisi käynyt jos mieheni olisi ollut norjalainen, todennäköisesti olisin jäänyt Norjaan asenteella ´kuka leikkiin lähtee se leikin kestäköön´,

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnistan niin itsestäni tuon : kuka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön. Sillä se suu tuli laitettua suppuun ja muodostettava kupla, että kaikki on hyvin. Asia todella olisi toinen, jos olisimme vain suomalainen perhe. Jäikö Norjasta hyvät muistot?

      Poista
  5. Olipa rakas tyttöni Elisa ihanaa luettavaa, ihan kyyneleissä tässä kirjoitan, ja haluaisin jutella oikein tästä vielä kahdestaan <3. En ole minäkään oikein koskaan uskaltanut ottaa puheeksi ikävää, olen sanonut ikävöiväni sinua ja perhettäsi, mutta olen niin kuvitellut sinun viihtyvän ja että et niin ikävöi tänne, niin asia on jäänyt keskustelematta sinun kanssa. En ole halunnut tuottaa sinulle siitä mielipahaa. Älä peitä ikävää, täällä on paljon meitä jotka myös ikävöimme, ja niin kuin tuossa aiemmassa kommentissa oli hyvin sanottu ettei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että haluat muuttaa takaisin, mutta ikävä saa olla siitä huolimatta.
    Rakkaus on siellä missä koti on, sinulla se on tällä hetkellä siellä ja joskus voi olla jossain muualla, Luoja yksin tietää <3.
    Teillä ei ole ollut kuin pikaisia reissuja täällä, joten ethän ole millään voinut ollakaan yhteyksissä kaikkiin ystäviisi ja läheisiisi täällä, mutta kyllä sekin aika koittaa.
    Ole oma itsesi, se Elisa joka menee läpi harmaan kiven, muistelen aina niitä Kannuksen aikoja miten urhea ja pärjäävä olit niin olet kyllä ollut ihan pienestä lapsesta saakka<3. Mutta valitettavasti olet perinyt meiltä miellyttämisen taidon, se on viheliäinen taito, tunnustan...Kohta nähdään, ehkäpä saamme kahdenkeskisen saunaillan;"äiti ja tytär"-illan. Rakkaudella ikävöiden äiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikävöin teitä ja Suomea, se on selvää, mutta pahinta on tämä oman itsensä löytäminen täällä uudessa maassa. Rankkaa tutkiskella itseään niin syvällisesti, vaikka kyllä tämä lopulta kantaa hedelmää. Ei saa antaa kaiken muuttua, sopeutumisprosessissa, on pysyttävä omana itsenä, suomalaisena. Ehkä olin jo antamassa itsestäni liikaa pois. Kohta nähdään ja jutellaan <3

      Poista
  6. Mä tunnistan nuo sun tunteet, vaikkei ne liity kulttuurishokkiin tai toiseen maahan muuttamiseen mitenkään. Välillä pysähtyy miettimään sitä, kuka oli vuosia sitten. Kuka mä olin ennen kuin aloin seurustella, ennen kuin musta tuli kihlattu, vaimo, vastavalmistunut opettaja ja äiti. Ja nyt kun pyörittelee äiti-vaimo-roolia suurimmaksi aikaa, tuntuu, ettei enää tiedä, kuka sitä ihte onkaan. Kun yrittää nostaa itseään ylöspäin ja varata aikaa vaan itseä varten, tuntee olevansa ihan hurjan itsekäs. Tunnistan myös tuon miellyttämisen tarpeen. Sen, että pitää miettiä, kelpaanko tällaisena. Ja meidän jokaisenhan pitäis kelvata rakkaillemme just sellaisena kuin me oikeasti ollaan.
    Mietin usein myös sitä, mitkä ne oli ne suuret haaveet ja must have-jutut ennen tätä kaikkea, ennen "aikuisen" elämää. Ja miten osasta on joutunut luopumaan? Eikä se aina tunnu hyvältä. Näistä asioista tulee välillä niin suuria, että ahdistaa. Miettii, onko tehnyt oikeita päätöksiä ja valintoja, koska on samalla joutunut luopumaan myös osasta itseään. Mulle yksi kipukynnys on ulkomailla asuminen. Tässä asiassa mun olisi vain pitänyt olla itsekäs ja lähteä mutta enää siihen ei ole mahdollisuuksia. Ei ainakaan ennen kuin lapset ovat muuttaneet kotoa.

    Tulipas nyt vuodatettua omia tuntoja. Mä olen rivien välistä lukenut sun ikävän ja sen, että vaikka kaikki näyttää olevan hienosti, niin et ihan riemusta kilju kuitenkaan. Oon kuitenkin ollut iloinen siitä, että niitä aidon ilon ja onnen hetkiäkin on ollut paljon! On varmasti rankkaa mennä uuteen kulttuuriin, jossa tavat toimia ei muutu vaikka kuinka "meillä Suomessa" jotkut asiat tehdään paljon paremmin. Mutta se, että siellä toimitaan ja tehdään asioita eri tavalla, ei tarkoita sitä, ettei se sama ihana, eloisa, tunteva, suomalainen Elisa täältä Suomesta voisi pärjätä, olla tykätty, pätevä ja arvostettu norjalaisten keskuudessa <3 Sama tunne tulee varmasti sitten, jos joskus palaatte takaisin. Oon samaa mieltä Hannen kanssa, että ikävä ei tarkoita sitä, että olis heti palaamassa Suomeen. Lapsillekin sanon aina, että ikävä on hyvä asia. Se tarkoittaa sitä, että tykkää ja rakastaa toista ihan hirveästi <3 Saman sanon sulle. Ikävä on rakkautta. Ja monia muita tunteita, vaikka turvallisuuden tunteen kaipuuta. Ja se on hyvä tunne, vaikka kipeä sellainen.

    Tulikohan siinä kaikki, mitä halusin sulle sanoa :) Toivottavasti löydät vielä sen ihanan, oikean ja aidon Elisan. Mä luulen, että sen Elisan esiin ottaminen vaatii rohkeutta olla juuri oma itsensä. Sanoivatpa muut mitä tahansa. Ja sähän uskallat!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta pitkästä kommentistasi tähän kirjoitukseen. Kai nämä tuntemukset liittyvät kaikki henkiseen kasvuun ja miksen saattaisi olla samoissa ajatuksissa, vaikka olisimme jääneetkiin Suomeen. Tarkemmin ajatellen, kyllä se prosessi taisi alkaa jo siellä. Elämäni muuttui yöstä päiväksi lapsen saannin myötä ja en ole antanut itselleni aikaa itsetutkiskeluun. On hyvä, kun on päässyt siihen vaiheeseen, että voin nähdä asian näin ja tiedän, miten vaikuttaa asioihin. Sekin on totta, että joistakin unelmista joutuu luopumaan perheen tieltä, mutta ne voivat toteutua jollakin tapaa myöhemmin elämässä. Vaikeaa tuntea oloa pidetyksi, kun en osaa vieraalla kielellä ilmaista itseäni vielä niin hyvin, että voisin olla esimerkiksi hauska. On opittava antamaan itselle anteeksi, ei odottaa liikaa itseltä. Vielä sekin jonain päivänä onnistuu. Annetaan Jane itsellemme aikaa vähän joka päivä eikö niin? :)

      Poista