tiistai 6. marraskuuta 2012

Kotihaaveita

Oli todella rentouttavat pari päivää olla kotona yksikseen. Sain mukavasti voimia arkeen. Tämä viikko onkin aika vaativa töissä. Meillä on paljon sairaslomia ja olen luvannut tehdä vähän ekstraakin. Saan ylimääräiset tunnit "aikana takaisin" kun pidän vajaan parin viikon joululoman. Siihen ei ole enää pitkä aika. Miten ihmeessä aika kuluu niin joutuisasti!
 
 
Olemme miettineet viime viikkoina paljon asumista. Olen kahlannut läpi talojen myynti-ilmoituksia päivittäin: on vain niin haiku omaan kotiin. Suomessa talotilanne näyttää huolestuttavalta eikä sellaista sopivaa ainakaan näihin hätiin olisi siellä myynnissä. Tosin Suomeen muutto ei ole ajankohtainen ennen kuin mieheni saa toisenlaisen työn eikä hän nyt sitä edes aktiivisesti etsi. Kaipaamme molemmat paljon Suomeen. Todella yllättävää on ollut, että miehelleni on kasvanut niin suuri ikävä sinne. Ulkomailla asumisessa tulee ylä- ja alamäkiä. Olemme katselleet myös taloja Norjasta pitemmän aikaa ja maanantai-iltana kävimme ensimmäistä kertaa katsomassa yhtä taloa paikan päällä. Norjassa ilmoituksien kuviin panostetaan paljon tai sanottaisiinko niin, että Suomessa kuvat vastaavat mielestäni enemmän realiteettia. Huh huh, olipa melkoinen shokki nähdä netistä aiemmin ihasteltu talo livenä, kamala paikka...! Kuvat otetaan laajakulmalinssillä, jotta jokainen huone näyttää kuvissa paljon todellista isommalta ja aivan eri muotoiselta. Todellisuudessa tämän talon kohdalla kaikki huoneet olivat erittäin pieniä ja lämpöeristyksessä suuria vajeita. Kaikki tehty vähän sinnepäin: juu ei. Mutta oli todella mielenkiintoista käydä katsomassa taloa. Se vain löi liekkiä kipinään. Meillä on ihan hyvä täällä, mutta olisipa se vain mukava oma talo ja tila ympärillä.
Yhden talon jo omistaneena ei halua tyytyä mihinkään väliaikaisratkaisuun. Vaatimukset talolle taitavat olla kuitenkin vähän liian kovat. Jos joskus napakymppitalo tuleekin myyntiin, on siellä varmasti useampia ostajaehdokkaita.
 

 Tiedättekö mitä sattui viime (vai toissa?) viikolla... Meea oli päivähoidossa leikannut tukkaansa ja ihan reiluin ottein. Oli ollut rankka paikka, kun oli tajunnut tapahtuneen. Äitiä ei kuitenkaan hätyytetty paikalle, vaan tapahtuneesta kerrottiin, kun tulin työpäivän jälkeen hakemaan tyttöä kotiin. Aluksi en sanonut mitään. Ajattelin, että Meea saa ottaa itse asian esille, vaikka lopputulos olikin silmiin pistävä. Mutta kun suljin päiväkodin oven ja käsi kädessä kuljimme autoa kohden, purskahdin järjettömään itkuun. Sain kasattua itseni ja käveltyä autolle, mutta siellä suoraan sanoen ulvoin itkua. Sen pienen hetken ajan katsoin pientä rakasta tyttöäni jollakin aivan toisella tapaa, kuin koskaan aiemmin. Tukka, josta olin niin ylpeä, näytti aivan hirveältä. Tukka, jonka joka aamu harjasin ja laitoin hienoksi, josta kehuin lastani. Sen kauneus oli poissa ja en voinut tunteilleni mitään. Sitten tuli häpeä. Miten voin itkeä tälläistä asiaa näin sieluni pohjalta? Miten minua voi niin suunnattomasti ärsyttää, että muut sanovat kaikkien lasten tekevän tämän jossain vaiheessa?  En halunnut Meean kokevan samaa kuin itse lapsena lyhyellä tukalla koin, kun tukkaani nimitettiin poikatukaksi tai minulle sanottiin, että näytin ihan pojalta. Kotona tihrustin vielä jonkin aikaa itkua itsekseni:)
Sen jälkeen istuimme kaikki juttelemaan tapahtuneesta. Kerroimme Meealle, että on normaalia käyttäytymistä, kun hän leikkasi hiuksensa. Hänen ei tarvitse hävetä. Toivoimme, että hän ei leikkaisi enää hiuksiaan, koska saksien kanssa voisi käydä jokin ikävä vahinko. Kerroimme hänelle, että varaisimme ajan parturiin, jotta voisimme vähän fiksata tukkaa. Halittelimme häntä ja kerroimme, että hän näyttää todella nätiltä, oli tukka millainen tahansa. Toivon ja koen, että hän pääsi asian yli (myös äidin romahduksesta huolimatta!). En toivo samanlaista päivää kenellekkään pikkuprinsessan äidille.
 

 
Facebookkiin päivittelinkin kuvia, joita räpsin ikkunan läpi vuonossa uivista delfiineistä.
Pitää siitä omasta talosta olla sitten yhtä hyvät näkymät!
 
 
 


6 kommenttia:

  1. Voi Meea rakas. No onneksi hiukset on kasvava luonnonvara. <3 En malta odottaa joulua, että näen teidät <3 Ja talon katsomisessa vaaditaan todellakin malttia, mutta kyllä se teidän koti vielä löytyy. :)

    Hennariikka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään malta odottaa tapaamista :D Kyllä se varmasti löytyy... Mistä ikinä löytyykään :D

      Poista
  2. Tiedan ton koti-ikavan:( Juuri postasin samasta aiheesta. Ja myös ton hyväntalon löytämisen vaikeuden täällä Norjassa.
    Ja voi Meeaa:) Muistan kun Oskari oli perhepäivähoidossa ja sen perheen tyttö leikkasi hiuksensa eräs päivä. Nyt näin sen tytön kuvan fb:ssa (9v jälkeen) ja oli niin nätti tyttö.. mieleen tuli heti se pieni välikohtaus vuosien takaa. Onneksi tukka kasvaa nopeasti takaisin:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti tämä yksi parturileikki riitti tähän talouteen :D

      Poista
  3. Olen huomannut aivan saman täällä, kun olen katsonut myynnissä olevia koteja.. että kuvat otetaan niin, että kaikkia huoneet näyttävät valtavilta, mutta todellisuus on toinen. Huh. Itsellä ei tarvitse onneksi taloa etsiä, ku on jo, mutta kovasti on tekemistä sen kanssa. Muutenkin minusta tuntuu siltä, että täällä rakennetaan talot (ne missä olen vieraillut) heikommin kuin Suomessa.. totuttu liian hyvälle.;) Olisi muuten edelleenkin kiva nähdä sinua! Olen vain arkajalka autoilemaan, joten ei tule Sorltannissa käytyä muuten kuin mieheni kanssa, koska hän ajaa.:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää kyllä sopia tapaaminen :) Onnekas olet, kun saat omaa kotia ajan kanssa laittaa... <3

      Poista