maanantai 30. tammikuuta 2012

Yöllisiä ajatuksia


Tänään kaivoin esiin olohuoneeseen ensimmäisen muuttolaatikon ajatuksena laittaa valokuvakansioita olohuoneen lipastosta sinne, mutta kuinkas kävikään, lapset saivat todella mukavan majan siitä!





Poitsun kertyviä kuukausia ei ole tullut hehkutettua, mutta hän on tosiaan jo 10-kuinen. Kävely ei ole kaukana ja kiipeilemään hän on jo kovin alkanut. Sohvalta, pöydältä, Mepsun PULPETIN TUOLILTA olen yllättänyt pikkumiehen seisomasta. Niin, ei tässä kyllä vain voi keskittyä pakkaamiseen! Hän on oikein ihana iloinen pikkumies edelleen ja äidin perään enemmän kuin Mepsu koskaan on ollut.






Kun makasin tänään poitsun huoneessa odottaen hänen nukahtavan, liikutuin vähän siitä, miten joudun luopumaan talostamme. Onhan se selvää, että se on koti, jonne nyt oudot ihmiset tulevat tohinan ja innon kanssa. Mietin, miten he kohtelisivat taloa. Rakastaisivatko he yhtä paljon eteisen narahtaa lattiaa kuin minä rakastan vai korjaisivatko sen piirteen pois? Antaisivatko he olohuoneen raitatapetin olla seinässä koloineen kymmenineen? Katsovatko he terassilta ilta-aurinkoa vastaleikatun nurmikon tuoksussa arvostaen omaa pihaa ja kotia sydämensä pohjasta?






Mepsu kertoo kaikille, että me muutamme Norjaan ja että uusi perhe tulee asumaan tänne.
Hän huolehtii, että pyytää kaikkia käymään meillä Norjassa ja olettaa, että monet muuttaa meidän mukanamme. Olen luvannut Mepsulle, että hän saa Norjassa yhteisen huoneen poitsun kanssa. Se on hänelle nyt tärkeää ja ehkä ihan hyvä ratkaisu lievittämään ikävää. Itse olen aika herkistynyt... Olen tietysti todella innoissani muutosta, mutta on kyllä todella haikeaa jättää hetkeksi hyvästit...
Itkettää, mutta niin kai sen välillä pitääkin? Sitten voin nostaa katseen ylös ja nähdä positiivisia puolia. Olen ollut myös huolissani siitä, saammeko kaiken mahtumaan rekan mukana. En haluaisi hylätä rakkaita huonekaluja ja tavaroitani. Ei myöskään ole järkeä luopua kalliilla hankitusta pilkkahintaan, kun kuitenkin kaikkea lopulta tarvitsemme. Minun pitäisi osata lakata huolehtimasta liikaa. Olen kuitenkin oppinut jo hiukan tekemään niin.





Minuun otti yhteyttä täällä blogissa suomalainen kalastaja, niin kuin kommenteista edellisissä teksteissä voitte lukea. Sorlandin lähiympäristöstä löytyy suomalaisia perheitä ja norjansuomalaisten blogiyhteisö on tiivis. Saan varmasti apuja heiltä sopeutumiseen tarvittaessa ja jo se, että tiedän suomalaisia olevan lähellä, auttaa uuteen maahan asettumisessa, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin. Toivon, että pystyisin kohdata norjalaiset avoimesti ja tulla myös osaksi heitä, etten seuraisi elämää jatkuvasti ulkopuolisena. Se vaatii minulta rohkeutta ja avoimuutta, jonka olen ehkä vuosien saatossa hieman kadottanut.




Olen aina ollut melko itsekeskeinen ja omistushaluinen, vaihtanut kaveripiiriä useasti enkä ole ylpeä kaikesta siitä, miten olen käyttäytynyt. Niin monelle vanhalle ystävälle tahtoisin sanoa, kuinka tärkeitä he minulle ovat edelleen. Nykyinen kaveripiirini on suppea, vaikka tuttuja onkin paljon. Muutossa harmittaa ehkä eniten se, että joudun taas luopumaan kavereistani ja ystävistäni - nyt kun osaisin pitää heistä kiinni. Keskustelin rakkaan ystäväni kanssa tästä muutosta ja jälleen niistä syistä, joiden vuoksi muuttoon päädyttiin. Se, että hän ymmärsi ja tuki minua päätöksissä, vei minun sydämeltäni painolastia pois huomattavasti. Kuitenkin asia on vielä jotenkin keskeneräinen sisälläni ja joudun sitä melko lailla käsittelemään. Nyt pitäisi osata kuitenkin rauhoittua nukkumaan. Takassa on vielä tuli: näillä pakkasilla joutuu kyllä lämmittämään. Saan varmaan pian poitsunkin viereen unikaveriksi, minunkin on helpompi nukahtaa, kun hän tuhisee vieressä :)

Kuulemisiin rakkaat !

(ps. Kuvat ovat otettu veljeni kihlajaisjuhlista ja lisäsin ne vain keventämään tekstiä!)

5 kommenttia:

  1. Tuttuja tuntemuksia nuo tuollaiset. Kohta muutan itsekin paikasta jossa olen viihtynyt todella hyvin.Sitä vaan haluaisin sanoa, että minun kokemuksen mukaan norjalaiset ja varsinkin pohjoisnorjalaiset ottavat uudet tulokkaat hyvin vastaan.Ovat avaria. Jos vähän aristelet niin saat rohkaisua. Mulla ei oo ollu paikallisten kanssa sopeutumisvaikeuksia, hyvin olen paikkani löytänyt. Byrokratia täällä joskus tökkii, mutta sun miehes tietää maan tavat ja tilanteesi on helpompi. Ole vaan luottavainen täälläpäin on tapana pitää ihmisistä huolta. Ja lapsethan myös yhdistää. Sekä norjalaisiin että maahanmuuttajiin.

    VastaaPoista
  2. Hienosti kaikki menee ja jos ei heti mene niin sun sisulla sä laitat asiat hoitumaan...=)
    Kukaan oikea ystävä ei katoa, vaikka välimatkaa olisi paljon..vierailijoita tulee olemaan, usko pois...=)

    <3 tiina

    VastaaPoista
  3. Avletto, kiitos tosi paljon kannustuksesta. Kyllä mullakin on kuitenkin vahva usko, että tästä hyvä tulee. Tiina sinuun juuri tekstissä viittaan, tukesi on mahdottoman tärkeää! :)

    VastaaPoista
  4. Tervetuloa Norjaan :)! Täältä blogimaailmasta löytyy tosi paljon vertaistukea, ja siitä on ollut lohtua minullekin. Rohkeasti kirjoitat tunnoistasi, onnittelut siitä. Nuo kaikenlaiset tuntemukset puski pintaani myös minun muuttaessa puoli vuotta sitten. Näin myös paljon unia "ei niin mukavista ihmisistä", keskeneräisen asiatvarsinkin tuntui nousevan. Täällä asioita on ollut aikaa miettiä, myös mukavia. Toivoin Sinulle, ja perheellesi, ihania ja muistorikkaita päiviä Norjassa.
    Terv, Hanna :)

    VastaaPoista
  5. Hyvin kaikki menee:) Ja jos ei mene niin taalta paasee pois.
    Ja ystavat pysyvat valimatkoista huolimatta. Tosi ystavat.
    NOrjalaisiin on vahan vaikea tutustua mun mielesta. He ovat kuin jenkit.. kyselevat kuulumisia ja heittavat smal talkia, mutta eivat kutsu kotiinsa tai illanviettoihin tms. Nain olen itse kokenut. Etelassa ja taalla pohjoisessa. Mutta tsemppia matkaan:) Nauti:)

    VastaaPoista