torstai 6. lokakuuta 2011

Taloahdistus.

Eilen sain pihalla tehtyä hommia, jotka ovat odottaneet tekijäänsä, kuten kaivettua ylös ruusupuskan, joka ei lähtenyt kasvamaan... Kun saa yhden homman tehtyä, pääsee vauhtiin ja huomaa tekemättömät työt paremmin. Nautin ulkona touhuamisesta, mutta siihen on vain vähän aikaa...

Välillä niin kiehuu, suututtaa, että olen yksin vastaamassa kaikesta täällä kotona. Olen kotona, mutta aikani ei riitä kaikesta huolehtimiseen - yksin. Kun mies on kotona harvoin viikon vähän toista, ei halua hukuttaa häntä töihin ja tärkeämpää on nauttia silloin perheenä olemisesta, lapset kaipaavat isää. Tekemättömien työt kaatuvat jälleen päälleni, kun miehen loma on ohitse. Meillä ei tunneta "naisten ja miesten töitä", ne on kaikki naisten töitä. Talo pitää lämmittää, tyhjentää pesä tuhkasta, lumet luoda, räystäät siivota, siivota autotalli, huoltaa auto, luoda lumet ja leikata ruoho jne. Huolehtia laskut, ruokaostokset ja KAIKKI. Kun miehen kanssa soitellaan, joskus puran kaikki kiukkuni häneen, mutta se ei yhtään helpota tilannetta.

Nyt on vaikeaa.

Talokauppoja ei ole tehty ja tuntuu uuvuttavalta elää tässä tilanteessa. Ehkäpä siksi, että minun piti viedä lasten päivähoitohakemukset kaupungintalolle. Minun äitiysloma loppuu jouluna ja sen jälkeen on välttämätöntä mennä töihin. En vain tiedä, miten selviän arjen pyörittämisestä sitten yksin. Lapsille päivähoidon aloitus tulee olemaan rankka ja niin myös minulle. Kun Mepsukka aloitti päivähoidon 8 kuukauden ikäisenä miehen oltua 3kk putkeen töissä, tuli monet itkut iltaisin itkettyä. Kotiin tultua tehdään ruoka, lämmitetään taloa ja tehdään iltatoimet. Kun lapsi nukahtaa, luodaan lumet, siivotaan keittiö ja koitetaan itse nukkua. Minä koitan.

Toivoimme niin, että talo olisi jo tähän mennessä myyty. Että olisimme saaneet muuttaa Norjaan rauhassa ja asettua siellä kodiksi. Nyt on tehtävä miljoona suunnitelmaa talven varalle ja samalla varauduttava siihen, että talokaupat voi käytännössä tehdä jo ensi viikolla sopivan ostajan paikalle sattuessa. En ole vielä näillä asioilla itseäni stressannut, mutta nyt alkaa olemaan pää täynnä ajatuksia... Eniten mietityttää tietysti lapset ja se, että he olisivat onnellisia tilanteesta huolimatta.

Paljon ihmiset kyselee: milloin te oikein muutatte tai onko talokauppoja tehty. Tietysti pahaa tarkoittamatta, mutta siihen väsyy. Ei, ei ole. Asia on meille niin iso, että oli ehkä virhe kertoa isoista suunnitelmistamme ääneen. Ehkä ne asiat muuttuu, nyt mikään ei ole varmaa. Emme ole miehen kanssa päässeet aikoihin keskustelemaan asioista, sillä kun puhumme, on se lasten mekkaloinnin vuoksi vain päällimmäisten kuulumisten vaihtoa. Eikä puhelimessa voi hetkessä uppoutua tälläisten asioiden syvälliseen pohdiskeluun, ei ainakaan meillä.

Nyt toivon todella jotain ihmettä, suunnan näyttäjää, merkkiä! Halusin kirjoittaa näistä asioista, sillä en ehkä jaksa näistä jutella. Toivon, että voisin keskittyä positiivisempiin asioihin. Saada nauraa. Irrottautua tästä. Mutta tunnetusti olen erittäin melankolinen ihminen :)

3 kommenttia:

  1. Voimia kovasti teille kaikille! Kerro heti jos voin jotenkin olla avuksi!! Paljon haleja!

    VastaaPoista
  2. kiitos!! kyllä täällä hyvin jaksellaan, välillä pitää *purkaantua* :)

    VastaaPoista
  3. Heissan Elisa ja voimia sinne syksyiseen aherteluun! Voi, kun asuisin lähempänä :( tulisin niin mielelläni jelppimään Sinua. Terveisiä lapsukaisille! Satu

    VastaaPoista