maanantai 9. toukokuuta 2011

Päivien viemää

Kun rauhottui loppuviikosta, teki jo lauantaina mieli jotain vipinää. Aamupalapöydässä päätettiin Meppun kanssa, että lähdetään Kokkolaan Hennariikan ja Tomin uutta terassia katsomaan. Minulla oli yllättäen myös pikkuruinen taka-ajatus. Olin nähnyt Kultajousen mainoksessa ihanan kellon ja kun ei kukaan täällä ollut minulle ostamassa äitienpäivälahjaa, kai sain sen itse ostaa? ;) Kuvissa lapset lähtövalmiina.



Ajettiin Chydenian parkkihalliin ja kun kerros toisen jälkeen oli täynnä autoja, saatiin parkkipaikka vasta ylimmästä kerroksesta. En TIETENKÄÄN tajunnut, että vaunuilla ei pääse sieltä mihinkään, vaan jouduttiin porrasviidakkoon. En kyllä lähde takaisin! Yritin lähteä taiteilemaan vaunuja ja Meppua portaissa, mutta näytin varmaan aika avuttomalta... Kaksi ihanaa miestä nappasi kärryistä kiinni ja niin ne auttoivat minut turvallisesti shoppailemaan!! Sain kelloni ja ostimme Hennariikalle pienen tuliaisen. Takaisin autolle ei siis päässyt portaita kiertämällä. Nyt jo ennen kuin aloin yrittämään, kiirehti keski-ikäinen mies tarjoamaan apuaan. Ihanaa!

Oli upea ilma ja Hennariikan kanssa käytiin vielä uudestaankin kaupungilla. Yritimme löytää Meppulle lenkkareita, mutta ei mitään mukavia tullut vastaan. Palattiin tyhjin käsin pois kaupungilta, kun tuli niin nälkäkin. Ajatus grillimakkarasta teki sen :) Illalla kotona tuli vielä naapurin täti käymään hedelmäsalaatin kanssa <3



Sunnuntai äitienpäivä vietettiin minun vanhemmilla mukavissa merkeissä.












 Äitini oli ostanut minullekin ruusun ja Meppu askarrellut päivähoidossa aiemmin kortin. Ja se kello :)



Illalla, kun ajelin takaisin kotiin, meinasi itkettää. Oli todella ikävä miestä. Kaikista pahinta on kokea elämän hienoja päiviä ilman sitä yhtä ainoaa, jonka kanssa kaiken haluaisi jakaa. Vaikka ihmisiä on paljon ympärillä, sitä on kuitenkin yksin ilman Häntä. Pysähdyin kotipihaan enkä halunnut nousta ollenkaan. Lapset nukkuivat, radiosta soi hyvä musiikki, olo oli haikea. Sisällä odotti tyhjyys, joka muuttuisi hetkelliseksi kaaokseksi lapsien herätessä, kun heidät siirtäisin...

En tiedä yhtään mihin olen hyppäämässä, kun muutamme Norjaan. Täysin tuntemattomaan. Niin monesta asiasta täytyisi ottaa selvää, mutta jokin jatkuvasti pidättelee. Jospa talon myyminen pistää minuun lopulta vauhtia. Luotan kuitenkin miehen sanaan, kun on ottanut selvää tukirahoista, joita sitten saamme KELA:n lisäksi Norjan valtion NAV:lta. Ennen muuttoa pitäisi myös laillistaa sairaanhoitajan tutkinto Norjaan eli käännätyttää kaikki tutkintopaperit ja työtodistukset norjaksi, jonka jälkeen laillistamista haetaan. Olen joillekin puhunut, että jos en heti sairaanhoitajan työtehtäviin pääse kielitaidottomuuden vuoksi, haluaisin perustaa Sortlandiin kirpputorin. Paikasta sellainen puuttuu ja tarve olisi. Mikä olisi ihanampaa, kuin tehdä rakkaasta harrastuksesta ammatti ja opiskella kielen käyttöä työssä, jossa ei tapata ihmisiä kielimuurin vuoksi (okei, karski ilmaus, mutta se pelottaa). Lisäksi siinä voisin tehdä tuttavuuksia, joka edesauttaisi sopeutumista. Työajatkin olisi suotuisammat lapsien ollessa pieniä. En tiedä kuinka kaukaa haettua tämä on, mutta ajatuksena erittäin houkutteleva. Sairaanhoitajana kuitenkin tienaisin varmaankin paljon paremmin, koska palkka on todella hyvä siellä. Se raha ei vain aina ratkaise.

Tänään tuli jälleen talon katsojia ja minun piti puunata paikkoja. Kummasti sitä vain paikat repsahtaa muutamassa päivässä. Olin kärtyinen, kun siivosin. Haluaisin keskittyä vain siihen ja Meppu-rassukka kärsi tiuskimiseni. Heihinkö puran stressin, lapsiini, kun mies ei ole kotona. Kyllä tämän pitää muuttua! Sain muutenkin kuulla ikäviä uutisia tänään vanhan kaverin loukkaannuttua onnettomuudessa, joten asia oli jatkuvasti mielessä ja heijastui varmaan käytöksessäni.

Vaikka on raskasta fiksata joka paikka, niin on se aika ihanaa tulla takaisin kotiin, kun mitään ylimääräistä ei näy missään. Siisti koti, NIIIIIIN paljon parempi mieli. Mutta saisi joku pian alkaa ostamaan taloa, että meidän lähtöyritys ei karikoidu tähän pisteeseen...

7 kommenttia:

  1. Heippa Elisa! Ihanaa, kun jaksat kaiken tuon arjen keskellä vielä pitää meidät lukijat ajantasalla kuulumisissasi. On todella kiva käydä katsomassa ja lukemassa elämääsi.
    Terveisiä Kuusaalta. toivottelee Satu-kummi

    VastaaPoista
  2. Oi, tuo kirpputori kuulostaa kivalta ajatukselta. Kyllä se on ajatuksenakin pelottava vieraassa maassa tehdä sh:n töitä, vastuu on niin suuri.

    Toivottavasti sen teidän talon joku ostaisi niin saisitte perheen kasaan!

    VastaaPoista
  3. Sinusta on ihan mihin vain. En muista koskaan minkään olleen sun tiellä kun olit päättänyt asian...=)

    Pidän peukkuja talonmyynnin puolesta.

    <3 Tiina

    VastaaPoista
  4. Ihania kuvia! On teillä molemmilla paljon mietittävää ennen muuttoa. Sulle ja Meealle muuton tuoman muutos on varmasti suurin, sillä teidän arki tässä eniten muuttuu. Ehkä sen takia sä koet, että joku pidättelee. Ei ole helppo lähteä, kotiutua ja tutustua uusiin ihmisiin mutta oon samaa mieltä Tiinan kanssa, että susta on ihan mihin vain! Voimia kaikkeen!!

    VastaaPoista
  5. Kiitos!!

    Olet ihan oikeassa tuossa, että muutos tulee olemaan suurin minulle ja Meealle. Toivotaan että olette oikeassa tuossa, että minusta on tähän. Kiitos tsempistä. Are tulee tänään kotiin niin hetkeksi helpottaa! Saa nähdä minkälaisen vuodatusryöpyn se saa päälle... Tai sitten ei! Mutta kun lauantain ristiäiset on ohi niin varmaan minunkin stressi vähän hellittää.

    VastaaPoista
  6. Mistä lie tänne blogiisi eksyin ja ihastelen todella viehättävää tytärtäsi täällä...
    Jatkan tutustumista. Toivon mukavaa kevään jatkoa ja kesän alkua!

    VastaaPoista